Onko meillä itseluottamusta vai ei?

Kirjoitus on julkaistu Tassun jäljessä (graafisen alan lehti) no. 4/1996

Entisaikoina yrityksiä johdettiin ja asioita hoidettiin sekä järjellä että tunteella. Päätöksiä tehtiin mutun eli ”musta tuntuu” pohjalta. Tieteen ja tekniikan huima kehittyminen on lisännyt järjen arvostusta. Kaikista asioista etsitään totuuksia ja ne pyritään saattamaan kaavojen ja tilastojen muotoon. Päätöksiä tehdään tutkimusten osoittamien tosiasioiden ja mittaustulosten perusteella. Näin on johdettu mm. yrityksiä ja yhteiskuntia. Mutta silti on mennyt pieleen. Jotain on puuttunut.

Tilastoja ja tutkimuksia yliarvostetaan. Ei ymmärretä vielä riittävästi, että ne ovat suuntaa antavia todennäköisyyksiä, mutta eivät totuuksia. Sellaisiakin asioita pyritään mittaamaan, joita yksinkertaisesti ei voi mitata – esimerkiksi itseluottamusta. On oikein, että asioita yleistetään, jotta kokonaisuus hahmottuu paremmin. Kuitenkin pitää muistaa, että mikään yleistys ei sellaisenaan sovi yksittäisiin tilanteisiin (esim. keskivertokansalaista ei ole olemassa – hän on teoreettinen mielikuva).

Kuvitellaan kuitenkin, että itseluottamusta voidaan mitata ja lisäksi sovitaan, että luku 100 kuvaa täydellistä itseluottamusta. Päivällä voi itseluottamukseni olla seminaarissa lähes 100, mutta illalla puhuessani vieraan ihmisen kanssa englantia 15. Kohdatessani kiukkuisen ihmisen saattaa itseluottamukseni olla tiistaina 90, mutta torstaina 20. Itseluottamus ei ole mikään mitattava kiinteä juttu, vaan se muuttuu eri tilanteissa ja erilaisten taustatekijöiden pohjalta.

Itseluottamuksen yksinkertaisin määritelmä on ”mielikuva itsestä” eli minkälainen uskot olevasi, sellainen olet. Itseluottamus on siis riippuvainen ajattelustasi, tahdostasi ja sisimmistä uskomuksistasi – eli asioista, joihin voit vaikuttaa: ajatteluun vaikka heti, uskomuksiin pitemmän ajan kuluessa.

Aloitan seminaarit usein otsikolla ”tulokset ratkaisevat”, joka on osoittautunut hyväksi mittariksi tässä monimutkaisessa elämässä, jossa tutkimustulokset muuttuvat jatkuvasti; tänään maito on terveellistä, huomenna vaarallista jne. Tuloksia tarkasteltaessa Suomen nykytilanne ei kerro heikosta kansasta. Raskaan historian ja kovien sääolosuhteiden keskellä olemme rakentaneet itsellemme hyvän ja menestyvän yhteiskunnan. Velkataakka on suuri ja työttömiä on paljon, mutta asiamme ovat kuitenkin varsin hyvin. Viron presidentti kävi aikanaan vierailulla ja totesi: ”Voi kun meilläkin olisi tällainen lama!” Tilastokeskuksen mukaan oli syyskuussa töissä 2.140.000 ihmistä eli 84,1 % työikäisestä väestöstä. Monien yritysten menestystarinat, urheilutulokset ja kenen tahansa henkilökohtaiset onnistumiset vahvistavat saman. Pakko meillä on olla jotakin sisällämme, kun tällaista tapahtuu. Tyhjästä on paha nyhjästä.

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut hyvän kirjan itsetunnosta ja lainaan tähän hänen ajatuksiaan. “Jokaisella ajalla on yksi, sisällöltään vesitetty käsite, jonka avulla on muotia selittää lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Nyt on vuorossa itsetunto. Jos se on huono, se selittää kaiken, niin ettei mitään tarvitse edes yrittää. Sitä, millainen itsetunto ihmisellä on, ei pysty näkemään ulkoa päin. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen voi vaikuttaa hyvinkin vaatimattomalta. Korostetun itsevarmasti käyttäytyvä ihminen taas saattaa nimenomaan peitellä itsetunnon puutettaan. Jos koulun vaikutus itsetuntoon voidaan osoittaa, se on valitettavasti aina negatiivinen. Koulu tukee niiden itsetuntoa, joilla menisi hyvin koulusta huolimatta. Ne taas, jotka tarvitsisivat apua, jäävät koulussa jalkoihin. Suomalainen kulttuuri on lapsen kehityksen kannalta raskas. Kouluissa on varsinkin aikaisemmin käytetty rangaistuksena lapsen nolaamista ja häpäisemistä. Suuri osa suomalaisista arvoituksista on syntynyt lasten kiusoittelusta, joka ennen vanhaan oli aikuisten suosima huvi ja osoitti, että lapsen sielusta ei ymmärretty mitään. Lähtökohdat ovat niin kielteiset, että voisi kuvitella kaikilla olevan suuria itsetuntoon liittyviä ongelmia. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomalaisuuteen liittyy paljon asioita, jotka kertovat erittäin voimakkaasta omanarvontunnosta ja itseluottamuksesta. Suomen kansan historia ei todellakaan kerro alistuvasta kansasta. Se mitä pidetään suomalaiskansallisena huonona itsetuntona, onkin omaleimaista suomalaista käyttäytymiskulttuuria, joka pitää esimerkiksi vaatimattomuutta suuressa arvossa. Myös tietynlainen ankara “rehellisyyden” vaatimus tähtää siihen, että epäonnistunut todella perin juurin ymmärtäisi virheen suuruuden ja sitä kautta ottaisi opikseen. Itsetunnosta on tehty menestyvän ihmisen mitta, välttämättömyys – ihan kuin olisi hirvittävä katastrofi, jos ihmisellä on heikko itsetunto. Käsitteen laajuutta ei ole riittävän selvästi kerrottu. Jokaisella ihmisellä on jokin vahva alue ja ihmistä tulee opettaa löytämään se. Jos mikään muu ei auta, on paras ajatella: selvä, minulla on huono itsetunto, mutta entä sitten? Itsensä hyväksyminen on itsetuntoa sekin.”

Työskennellessäni ryhmien kanssa lähden aina siitä, että osallistujien itseluottamus on hyvä. Kohtelen heitä ja annan tehtäviä sen mukaan – ja ”metsä vastaa”. Viimeistään toisena päivänä ovat sellaisetkin ihmiset keskusteluissa mukana, joiden ei etukäteen kuviteltu sanovan sanaakaan seminaarin aikana. Olen samaa mieltä Keltikangas-Järvisen kanssa, että kysymys on käyttäytymiskulttuurista, joka elää ihmisten ajatus- ja uskomusmaailmassa.

Tosipaikan tullen tämä vaatimattomuudella kyllästetty pintakuori hajoaa ja alta nousee esiin todellinen rohkea ja sisukas ihminen, jolla on hyvä itseluottamus. Jos ihminen on sisimmässäänkin heikko, ei käyttäytyminen muutu päivässä. Kokemusteni mukaan suomalaisilla on parempi itseluottamus kuin mihin he uskovat. He kuitenkin käyttäytyvät uskomuksensa mukaisesti ja ylläpitävät itse vähäistä käsitystä itsestään.

Medialla on tärkeä tehtävä tarjota tietoa maastamme ja maailmastamme. Valitettavasti esim. uutiset ovat enemmän negatiivisia kuin positiivisia. Kirjoitettaessa suomalaista urheilijoista tai selostettaessa kilpailuja, nousee ehkä näkyvimmin esiin vähättelevä/negatiivinen asenne. Kun Jani Sievinen ui Atlantassa toiseksi, olisin halunnut jännittää kilpailua ja innostua hopeasta. Mutta selostaja pilasi tunnelmani täysin valittamalla kuin vanha itkijämummo, että ”voi, voi, voi … miten tässä nyt käy”. Jani oli maailman toiseksi nopein uimari, mutta selostaja teki hänestä epäonnistujan, joka häpäisi Suomen kansan.

Urheilukirjoittelussa näkyy selvimmin sekoilua itseluottamuksen alueella. Kun joku on lajissaan hyvä kuten Jani, odotetaan hänen voittavan kaikki matkat. Kun jääkiekkojoukkueemme voittaa kerran maailmamestaruuden, kuvitellaan että siitä tulee heti jatkumo – ikäänkuin maailmassa ei olisi muita pelaajia olemassakaan. Missä ovat tosiasiat ja reaalisuus? Kaikissa jääkiekkomaissa ja kaikissa lajeissa tehdään muuallakin lujasti työtä.

Pitkä pimeä talvi, lyhyt itsenäinen historiamme, negatiivissävytteinen ja alistava uskontomme sekä näistä syntynyt ankara kasvatus kummittelee edelleen monen alitajunnassa. Tavoitteet asetetaan liian korkealle ja sitten petytään. Sen seurauksena ollaan tilanteessa, jossa itseluottamus ei pääse kasvamaan aidolla ja oikealla tavalla. Ylisuuret odotukset tuottavat henkistä painetta ja epäonnistumisen pelkoa, joka tiukassa tilanteessa rikkoo urheilijan itseluottamuksen ja keskittymisen.

Onneksi tavallisessa työssä ei tarvitse tehdä maailmanennätyksiä; riittää kun kannamme vastuun tehtävistämme ja hoidamme ne ripeästi ja huolella. Ammatti-ihmisten työskentelystä huokuu voimakasta uskoa itseensä. Useimmat meistä ovat myös oikealla tavalla ylpeitä ammatistaan. Tämä on hyvä alku itseluottamuksen kehittämiselle myös muilla alueilla. Useimmat suomalaiset voivat todeta, että heillä on parempi itseluottamus kuin kuvittelevat. Itseluottamus kehittyy, kun teemme sitä mitä pelkäämme: alussa pienin askelin.

Kun kansakoulussa piti lausua runo luokan edestä, opettelin sen niin hyvin, että vaikka pommi olisi räjähtänyt esityksen aikana, olisin ensin lausunut runoni loppuun ja vasta sitten juossut karkuun. Olin kauhuissani ja täydessä kipsissä. Oppikoulussa kirjallisen ja suullisen esityksen arvosanat vaihtelivat 4:n ja 6:n välillä. Myöhemmin hyväksyin, että minulla oli ihan oikeasti monissa asioissa huono itseluottamus. Kun tajusin tämän ja ryhdyin kohtaamaan pelkojani, on muutos itseluottamuksessa ollut suuri. Nykyinen ammattini on puhuminen ja kirjoittaminen, jota silloiset opettajani eivät varmasti olisi uskoneet.

Pelko ja rohkeus ovat siinä suhteessa samanlaisia, että molemmat kasvavat käytössä. Mitä aiot tehdä tänään, joka kasvattaa rohkeuttasi? Tee päätös heti ja ryhdy toimeen. Sitten huomenna, ylihuomenna jne. Tällä tavalla astut polulle, joka johtaa parempaan elämän laatuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *