Varjosta auringon lämpöön

Kirjoitus on lähetetty mm. muutamille kirkon ja yhteiskunnan päättäjille.

Maailma on täynnä erilaisia kulttuureita. Asioista ajatellaan, niihin suhtaudutaan ja niitä käsitellään monilla tavoilla. Uskomuksiakin on yhtä paljon kuin ihmisiä. Kukaan ei tiedä koko totuutta; sen on historia meille jo opettanut. Kulttuurit ovat syvällä yhteisöissä. Ne elävät ihmisten ajattelussa, asenteissa ja arvoissa. Ne tulevat näkyviin ihmisten puheissa ja käyttäytymisessä.

Tämä kirjoitus tarkastelee uskontokulttuuriamme kriittisesti yhden ihmisen näkökulmasta. Sen tarkoituksena ei ole pahoittaa mieliä tai syyllistää vastuuntuntoisia ihmisiä. Tavoitteena on tuoda esiin näkemyksiä ja herättää keskusteluja, joiden avulla voimme saada kulttuurimme vastaamaan paremmin todellisia tarpeita. Ihmisten rakentamassa maailmassa täydellisyyttä ei ole olemassa.

JUMALANPALVELUS JA KONFIRMAATIO

Osallistuin perheeni kanssa Tukholmassa ystäväperheemme tyttären rippijuhliin. He kuuluvat eri uskontoon. Eräässä vaiheessa jumalanpalveluksen aikana kuiskasin vaimolleni: ”Tunnelmahan on täällä kuin leppoisassa kyläkokouksessa. Kylän vanhimmat johtavat tuolta edestä traditiota, ja muu seurakunta on tullut paikalle kuuntelemaan, tapaamaan toisiaan ja juttelemaan keskenään.”

Sitten vauva parahti itkuun. Vaivauduin tilanteesta ja ajattelin, että toivottavasti äiti saa nopeasti lapsensa hiljaiseksi tai lähtee sen kanssa ulos. Muutkin kiinnittivät huomiota tapahtumaan, mutta he katselivat lasta ja äitiä hymyillen. Hyväksyvät ilmeet kertoivat, että seurakunnan tuleva jäsen antoi merkin olemassaolostaan.

Jumalanpalvelus tapahtui kolmella eri kielellä, ja ymmärsin siitä vain osan. Yllätyin kuitenkin miten hyvä olo minulla oli vieraassa kirkossa, vieraassa kulttuurissa ja vieraitten ihmisten joukossa. Siellä oli paljon lapsia, ja lähes kaikki olivat iloisia. Välillä he kävivät tapaamassa toisiaan tai ulkona. Ilmapiiri oli salliva ja välitön. Muutamat salissa nousivat välillä seisomaan ja tervehtivät viittoilemalla ystäviään. Ensimmäinen reaktioni oli: ”Istu alas, älä häiritse!”

Kun rippi-isä puhui tytölle, hän hymyili ja piti tätä kainalossaan. Hän ei tarjonnut valmiita vastauksia ja muistuttanut säännöistä. Hän puhui uskosta, näkemyksistä ja teki avoimia kysymyksiä. Tapahtuma oli hellä ja koskettava. Siitä puuttui opettaja/oppilas -asetelma. Rippi-isä antoi tytölle vapauden ajatella myös itse.

ILTAJUHLA

Iltajuhlassa rippilapsi ystävineen olivat kunniavieraita ja istuivat pääpöydässä. Puheita pidettiin paljon. Ensin puhui isoäiti, sitten kummatkin vanhemmat, molemmat veljet ja serkukset. Luokkakavereista tytöt pitivät puheita. Pojat olivat tehneet haastatteluohjelman videolle. Tämän lisäksi oli tietokoneelle rakennettu tietokilpailu, jossa tytön tehtävänä oli tunnistaa valokuvista sukulaisiaan ja esivanhempiaan. Kokemus oli ainutlaatuinen. Sain seurata miten yhteisö rakensi ja vahvisti henkeään. Miten nuori kytkettiin vapaaehtoisesti ryhmään, sen kulttuuriin ja juuriin. Miten hänet saatiin tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi yhteisön jäseneksi.

Jumalanpalvelus ja juhla koskettivat minua erityisesti siksi, että oma taustani on erilainen. Muutama tärkeä ihmissuhde katkesi jo lapsuudessa, ja se rikkoi perheemme perusturvallisuutta. Lämpimästä perhekeskeisyydestä voi puhua vain osittain. Lapsuuden jouluista on jäänyt mieleen hyvä tunnelma, mutta teini-iässä ne olivat jo osittain ”pakkopullaa”. Kirkollisista ja muistakin virallisista juhlatilaisuuksista on vaikea muistaa yhteenkuulumisen ja rakkauden tunteita. Mieleen nousee enemmänkin pelon tunteita: ettei vaan tekisi, sanoisi tai laulaisi väärin. Pää oli täynnä käskyjä. Ulkoisesti olin kiltti ja tottelevainen lauman jäsen. Mutta ristiriita sisäisen tunnetilan ja ulkoisen pakkokäyttäytymisen välillä teki näistä tilaisuuksista tylsiä ja joskus vastenmielisiä.

POIKAMME RIPPILEIRI

Kun mietiskelin näitä asioita, muistin seurakunnan järjestämän palaverin vanhemmille ennen poikamme rippileiriä pari vuotta sitten. Tilaisuus kesti noin puolitoista tuntia. Pääosa ajasta käsiteltiin sääntöjä: mitä nuoret saivat tai eivät saaneet tehdä. Miten leirillä suhtauduttiin tupakkaan ja alkoholiin. Minkälaisia määräyksiä vanhempien piti antaa nuorille ennen leiriä. Osallistuin keskusteluun ja minusta se oli ihan ok. En huomannut mitään erityistä; näinhän vastaaviin tilaisuuksiin oli valmistauduttu aikaisemminkin.

Vasta nyt tajusin kokonaisuuden. Valmistavassa istunnossa korostettiin sääntöjä. Mutta missä olivat ajatukset rippikoulun merkityksestä nuorelle? Mitkä olivat leirin uskonnolliset tavoitteet? Miten vanhemmat voisivat osallistua henkiseen valmennukseen sekä ennen että jälkeen leirin? Mikä on uskon merkitys perheissä? Miten rippikoulu tukee perheiden uskonnollisia traditioita? Mitä nämä traditiot ylipäätään voivat olla? Tilaisuus rakensi kulisseja, mutta ei sisältöä.

RITUAALIT EIVÄT OLE TIE

Rituaalit eivät ole tie. Ne muistuttavat että on olemassa tie. Uskonnollinen kasvatukseni koulussa ja kirkon rituaaleissa etäännyttivät minut uskosta. Minusta tuli hiljainen protestoija. Kotona uskon asioista puhuttiin vähän; lähinnä iltarukous on jäänyt mieleen positiivisesti. Kouluissa useimmat uskonnonopettajat olivat jopa ilkeitä. He ahdistivat kysymyksillään ja pakottivat lukemaan asioita ulkoa, joita en ymmärtänyt. Kun joskus uskalsin ajatella itse ja pyytää perusteluja, sain toisinaan vastaukseksi kommentin, joka loukkasi minua. Seuraavien tuntien aikana pelkäsin simputusta vaikeiden kysymysten kautta, koska siitäkin oli kokemuksia.

Jälkeenpäin arvioiden olin silloin herkkä näille asioille isän ja isoisän lähes yhtäaikaisen menettämisen takia. Kirkko ja erityisesti uskonnon opettajat olisivat varmasti voineet jotenkin täyttää syntynyttä tyhjiötä, antaa jonkinlaista henkistä turvaa, jotain elämystä – tunnetta – johon olisin voinut turvautua vaikeina hetkinä. Vähin olisi ollut nuoren kunnioittaminen yksilönä ja tuntevana ihmisenä. Uskonnon tunneilla koin itseni vielä yksinäisemmäksi, koska siellä puhuttiin asioista jotka koskettivat, mutta osa opettajista oli tekopyhiä. En tiedä koulujen nykykäytäntöä, mutta voisiko joskus tulevaisuudessa ajatella 1-2 tunnin kahdenkeskistä keskustelua jokaisen oppilaan kanssa? Miten paljon paremmat motivointimahdollisuudet tämä antaisikaan opettajalle, kun hän tuntisi oppilaansa paremmin? Tottakai se maksaa, mutta mikä on uskonnonopettajan tehtävä? Onko se vain tiedon jakaminen, vai uskon kipinän ja kiinnostuksen sytyttäminen nuoriin?

Omaa rippikoululeiriämme kutsuimme aikanaan keskitysleiriksi. Iäkkäämpi pappi oli leirillä läsnä vain tuntiensa aikana, mutta hän oli sydämellinen ja ymmärtäväinen. Hänen tunneillaan oli mukava olla, koska niissä keskusteltiin. Me saimme osallistua pohdiskeluun, ja uskalsimme jopa tehdä kysymyksiä. Hän ymmärsi meitä nuoria ja tarkasteli kysymyksiä sekä nuorten, vanhempien että uskon kannalta. Mutta apuohjaajat tuntuivat jopa nauttivan meidän kiusaamisesta. Kerroimme tästä papille, mutta muutosta ei tapahtunut. Eräänä päivänä mm. meidät komennettiin ulos riviin, kun joku oli polttanut tupakkaa. Ensin jokaiselle tehtiin lupaa kysymättä taskutarkastus. Sitten tutkittiin tupa ja varusteet. Oli syyllisiä tai ei, niin kaikkia rangaistiin samalla tavalla. Taskuihin meneminen ja varusteiden penkominen oli yksityisyyden loukkaamista. Asian olisi varmasti voinut hoitaa toisellakin tavalla jämäkästi mutta ystävällisesti, oikeudenmukaisesti ja kunnioittavasti. Saimme varsin ihmeellisen kuvan kirkkomme ohjaajista ja mahdollisista tulevista johtajista. Tässä suhteessa on leireillä tapahtunut suuri muutos. Haastattelin poikaani ja hänen kavereitaan, eivätkä he kertoneet mistään vastaavasta.

Kirkossa käynti – pelkkä rituaali – ei tee ihmistä paremmaksi. Mutta jos hän sai siellä uutta tietoa, ymmärsi jotain, ajatteli edes hetken eri tavalla, tai koki jotain syvällistä, tuli hän sieltä ulos parempana kuin sisään mennessään. Rituaali antoi siihen mahdollisuuden. Jotain vanhasta kulttuuristamme kertoo sana ”tuomio-kirkko”. Haluaisin itse kokea kirkot rauhan, tasapainon ja rakkauden huoneiksi, en laitoksiksi joissa pitää pelätä tuomioita.

Olen löytänyt oman uskoni kolhujen ja protestin kautta. Tällä hetkellä pystyn näkemään kulttuuriamme oikeudenmukaisemmin kuin nuoruudessani. Meillä on paljon hyviä tekstejä, tapoja ja rituaaleja. Ongelmaksi koen hengen ja aitouden puuttumisen. Tässä mielessä tuomasmessut ovat erinomainen askel oikeaan suuntaan – kohti ihmistä, kohti tunteita, kohti tunneälyä, kohti ihmisyyttä. Helppoa muutos ei ole, kun vanhoihin tapoihin on totuttu, eikä toisenlaisia kokemuksia ole edes osattu odottaa tai pyytää. Alussa kuvailemani rippitilaisuudetkin ovat muotoutuneet vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana. Suomalainen vanha kasvatus on melko vähän arvostanut tunteita ja lasten persoonaa. Se selittää miksi ns. tunneäly puuttuu monista tilaisuuksista, ja sen käyttö on heikkoa. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää mistä on kysymys ja että se on mahdollista. Sen jälkeen voidaan rakentaa tulevaisuuden visiota (esim. päämäärä vuonna 2010) ja miettiä millä eri käytännön keinoilla saavutamme sen.

VALLANKÄYTTÖ

Salakavalampi ongelma on vallankäyttö. Nuoruudessani papit ja uskonnon opettajat käyttivät aikuisen valtansa lisäksi vielä Jumalan valtaa. Se oli pelottava tuomiovalta tietämättömille lapsille. Samaa valtaa tuntuvat jotkut käyttävän edelleen; todennäköisesti sellaiset ihmiset, jotka ovat itse joutuneet sen kohteeksi. Kulttuurin sisällä eläminen tekee helposti sokeaksi. Uskonnollista valtaa voivat käyttää niin kirkon edustajat kuin uskovaisetkin. Käytännössä se näkyy mm. siten, että he nostavat itsensä toisten yläpuolelle uskontoon liittyvissä keskusteluissa. Heillä on suurempi tarve todistaa olevansa oikeassa, kuin kuunnella lähimmäistensä ajatuksia ja ymmärtää heidän tarpeitaan. Keskustelimme kerran ryhmässä elämän tarkoituksesta. Eräs uskovainen totesi siihen, että sehän lukee raamatussa. Me muut kysyimme uteliaana, että mitä siellä sanotaan. Vastaus oli lyhyt: ”Lukekaa itse!” Samalla kun hän korosti itseään, sai hän meidät muut tuntemaan itsemme huonoiksi. Valitettavan monet ns. asiantuntijat toimivat samalla tavalla. He käyttäytyvät ikäänkuin omistaisivat tiedot ja totuudet. Tiedon salaaminenhan oli aikaisemmin vallankäytön väline. Tietäminen ja ihmisyyden arvo kytketään liian usein yhteen, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa.

Hyvä uskonnollinen paimen ja seurakunnan jäsen on ihmisyyden palvelija, joka kertoo henkilökohtaisistakin käsityksistään, ja auttaa eksyksissä olevaa tai uteliasta ihmistä ymmärtämään uskon asioita. Todistamisen sijaan he tekevät kysymyksiä. He rohkaisevat kertomaan sisimmistä ajatuksista. He voivat kertoa myös omasta epäuskostaan koska tietävät, että ihmisten ongelmat ovat loppujen lopuksi samankaltaisia. Tämä avoimuus antaa voimaa ja rohkeutta toisillekin. Aikuisena olen tavannut myös näitä ihmisiä. Keskustelut ovat olleet lämminhenkisiä, syvällisiä ja koskettavia. Ne ovat antaneet voimaa ja suuntaa. Muutamasta kohtaamisesta on tullut elämäni majakoita. Ne ovat ensin auttaneet minua paikallistamaan itseni, ja sen jälkeen niiden valo on ohjannut tietäni.

Sanassa on henki. Ne jotka ovat kokeneet jotain suurta sisimmässään, voinevat kertoa miten sanojen merkitys pieneni. Miten hengen kosketus avasi ymmärryksen sisimpään. Miten epäselvät asiat asettuivat kohdalleen. Miten omanarvontunne eli aito ylpeys itsestä kasvoi. Miten oikea nöyryys suurten asioiden edessä lisääntyi. Ihminen kokee samaan aikaan olevansa suuri ja pieni. Tällaista elämystä ei pysty kuvaamaan sanoilla. Sanat ja rituaalit auttavat tien löytämisessä. Kun tie löytyy, voidaan sanat välillä jättää sivuun.

JUURETTOMUUS

Tämän vuoden eräs puhutuimmista asioista on huumeet. Mikä niissä vetää nuoria? Miksi he sortuvat kokeilemaan huumeita kaikista varoituksista huolimatta? Puuttuko heidän sisimmästään jotain, joka korvataan huumeilla? En osaa vastata näihin kysymyksiin. Uskon kuitenkin, että vahvemmat juuret ja yhteenkuuluvuuden tunne perheeseen ja kulttuuriinsa auttavat nuoria seisomaan tukevammin omilla jaloillaan ja tekemään tietoisempia valintoja?

Jokaisessa vastasyntyneessä lapsessa on suunnaton ihmisyyden arvo. Sen näkee vanhempien ja sukulaisten käyttäytymisestä, heidän ilostaan ja ihastuksestaan uuden ihmisen edessä. Tärkeitä kysymyksiä perheille, kouluille ja kirkolle on, miten voimme rakentaa rituaalimme ja tapamme sellaisiksi, että lapset kokevat tätä samaa arvoa myös kasvunsa aikana: tarhaiässä, koululaisena ja teini-ikäisenäkin? Miten voimme toimia siten, että he tuntevat kuuluvansa tärkeään yhteisöön, ja haluavat siksi antaa itsekin yhteisölleen jotain? Onko hyvä ensimmäinen askel meille jokaiselle mennä peilin eteen, hiljentyä hetkeksi ja arvioida tapojamme?

Niko Kazantzakis sanoo: ”Meillä on sivellin ja värit. Maalataan paratiisi ja painutaan sisään!” Meillä on kodit, koulut, kirkot ja perinteet. Pidetään niistä kiinni ja mietitään yhdessä, miten saamme niihin enemmän lämpöä ja henkeä. Miten voimme aikuisina toimia lasten ja toistemme kanssa siten, että juuret vahvistuvat.

Suomella on raskas historia takanaan: monia sotia, pitkiä kylmiä talvia, iso maa ja vähän ihmisiä. Kuitenkin olemme onnistuneet. Olemme rakentaneet hyvät puitteet ja hyvät järjestelmät. Tekniikan käytössä olemme maailman huipulla. Fyysinen perusta on olemassa ja se on hyvä. Onko vähitellen tullut aika panostaa enemmän uskontokulttuurimme sisältöön? Rakennetaan mutkatonta kulttuuria, joka on lähellä luontoa ja arkielämää. Kulttuuria, jossa uskon asioista uskalletaan puhua avoimemmin. Kulttuuria, jossa ihmis- ja ystävyyssuhteet syvenevät ja laajenevat. Aitoa kulttuuria, jossa opitaan paremmin näyttämään tunteita, hyväksyntää ja rakkautta. Kulttuuria, jossa irrottaudutaan rohkeasti vanhoista varjoista ja astutaan auringon lämpöön.

Takaisin Usko ja uskonto -sivulle

Takaisin Artikkelit -sivulle

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *