Isän Suru -kirja

Isän Suru Karl-Magnus Spiik

Saatan ravistella mielipiteilläni joidenkin käsityksiä ja perinteisiä uskomuksia. En tee sitä osoittaakseni olevani oikeassa, vaan jotta kuolemaa ja sen kohtaamista uskalletaan käsitellä rohkeammin ja avoimemmin.

Kuoleman kohtaamista ei voi harjoitella eikä siihen voi valmistautua – ainakaan silloin, kun se tulee näin odottamatta. Haluan nähdä Camillan enkelinä, joka tuo lohtua ja ymmärrystä niille, jotka ovat joutuneet kohtaamaan kuoleman. Omalta kohdaltani pyrin avaamaan myös isän roolia ja kokemuksia. Miehiä on yleisesti syytetty sulkeutuneisuudesta ja tunteiden näyttämisen puutteesta. Camilla oli yhdessä vaiheessa kertonut ystävilleen hävittävänsä kaikki päiväkirjansa. Hän ei halunnut kertoa itsestään mitään. Sitten hän muutti mielensä ja jätti ne meille luettavaksi. Camilla oli aina valmis auttamaan toisia ja uskon, että siellä missä hän nyt on, tämä tahto on entistä suurempi. Hän ei toivo samaa kohtaloa toisille nuorille, vaan päinvastoin haluaa tukea kaikkien jaksamista tässä ristiriitaisessa maailmassa. Näin hän kirjoitti jäähyväiskirjeessään muutamille ystävilleen. Camillan vilpitön auttamisen halu antoi minulle rohkeutta avata hänen ajatus- ja tunnemaailmansa myös muille. Olemme järkyttyneinä saaneet kuulla miten moni nuori päätyy nykyään samaan ratkaisuun. Kirja on täyttänyt tehtävänsä, jos se palauttaa elämänhalun yhdellekin nuorelle, joka miettii samanlaista ratkaisua.

Kirjan takakannen teksti

Oman lapsen menettäminen on raskain asia, jonka ihminen voi joutua kokemaan. Kirjoittajan ja hänen perheensä taakkaa lisäsi se, että nuori Camilla kuoli oman käden kautta. Kertomus isän surutyöstä toimii samanlaisen kokemuksen läpikäyneelle välineenä, joka auttaa lukijaa oman menetyksensä kohtaamisessa. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle vanhemmalle. Tiedänkö oikeasti, mitä lapseni mielessä liikkuu, mitä murheita ja vastoinkäymisiä seesteisen kulissin takana voi olla? Olenko aidosti läsnä hänen elämässään?

Camillan pääsee vahvasti ääneen päiväkirjakatkelmien ja runojen kautta. Yhtä suuressa määrin – jopa enemmänkin – teos on rehellinen dokumentti siitä kasvuprosessista, jonka Camillan kuolema hänen isässään käynnistää. Hän analysoi omia tunteitaan ja reflektoi kokemaansa. Kirjoittajan mielenmaisemansa on yhtäältä käytännöllinen, toisaalta henkinen. Hän osoittaa hyvin suurta rohkeutta päästäessään lukijan näin lähelle itseään.

Kertomuksen lopputunnelma on valoisa. Kirjoittajan on kohdannut tyttärensä kuoleman avoimesti ja kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Kaipuusta huolimatta elämä menee eteenpäin, eikä läheisten ihmisten suhde pääty kuolemaan.

Ystävän sanat arkun ääressä: ’Jos joku kysyisi minulta, miltä enkeli näyttää, vastaisin, että tunsin yhden.’

Camillan runo:

’En saa kunnolla henkeä,
elän vain puolittain.
Minua jäytää tieto siitä,
että voisin olla, nauttia ja rakastaa
paljon enemmän kuin nyt.
Tämän takia elän vielä vähemmän;
heikkenen hetki hetkeltä.
Pelkään, että elämäni loppuu,
ennen kuin se on alkanutkaan.’
 

Älä anna minun hämätä sinua!

Älä luule kasvojani aidoiksi. Minulla on satoja naamareita, eikä yksikään niistä ole omani. Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni. Toivottavasti näet lävitseni.

Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, etten tarvitse muita. Mutta se ei ole totta. Älä usko minua. Saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain naamio, jonka alla on mielen kaaos. Siellä on todellinen minäni, arka, pelokas ja yksinäinen.

Mutta juuri sen haluan piilottaa. Kauhistun heikkouksiani ja pelkään paljastuvani. Sen tähden luon naamion, joka varjelee minua katseelta, joka tietää. Mutta juuri sellainen katse on pelastukseni, koska se kertoo minulle, että olen jonkin arvoinen.

En uskalla näyttää sisintäni, koska pelkään, että katseesi ei olekaan ymmärtäväinen. Pelkään, että en ole minkään arvoinen ja hylkäät minut. Näin alkaa naamioleikki. Kerron sinulle paljon asioita, joilla ei ole merkitystä, enkä mitään mikä on todella tärkeää. Älä anna puheeni hämätä, vaan yritä kuunnella mitä yritän sanoa.

Haluaisin olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni. Mutta tarvitsen apua. Ojenna kätesi vaikka näytän siltä, etten sitä tarvitse. Vain sinä voit pyyhkiä silmistäni tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen. Sinä voit herättää minut eloon.

Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva. Joka kerta kun yrität ymmärtää, sydämeni saa siivet ja puhallat minuun elämän liekin.

Tarvitsen apua, sillä yksin en kykene murtamaan muuria, jonka takana vapisen. Sinä voit poistaa naamioni. Sinä voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristyssellistä.

Mitä lähemmäksi tulet, sitä sokeammin lyön takaisin, sillä usko omasta arvottomuudestani tekee muurin paksuksi. Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki maailman muurit. Siihen perustuu toivoni. Autathan murtamaan muurini lujin, mutta hellin käsin.

Uusin palaute

Herkkä nuori

Tarinoita

Palautteita kirjasta (miten lukijat ovat kohdanneet omat surunsa)

Tilaa kirja

8 vastausta artikkeliin “Isän Suru -kirja”

  1. Hei,

    Tyttaremme, 31v Jenni kuoli lokakuussa 2009 Vietnamissa akilliseen bakteeri infektioon.

    Surumme on suuri ja erityisen suuri nayttaa olevan pojallamme J (37v)

    Etsimme surun voittamiseen apua.

    – yhteystiedot poistettu-

  2. Hei Seppo

    Otan syvästi osaa suruunne. Usein sanotaan, että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Se ei pidä paikkaansa. Me ihmiset emme pysty kokemaan asioita aina samalla tavalla. Tällä kertaa rohkenen kuitenkin todeta, että tiedän miltä teistä tuntuu. Suru on niin raastava, että elämänhalun löytäminen tuntuu mahdottomalta.

    Etsitte apua. Ystäviltä, asiantuntijoilta… saa tukea ja neuvojakin. Mutta lopullinen työ on tehtävä itse, koska olemme joutuneet tekemisiin elämän ehkä suurimman kysymyksen – kuoleman – kanssa.

    Päätin heti alussa, että vaikka tuska tuntuu ylipääsemättömältä, kuljen sitä kohti. Olen jatkanut tätä tietä ja uskon päässeeni suruni läpi, koska syvältä sisimmästäni löysin elämän suurimman voiman – rakkauden. Minulla on usein yhtä ikävää Camillaa kuin ennenkin, mutta se ei kuluta enää voimavaroja, vaan herkistää. Näen maailman kauniimpana. Koen ihmiselämän ainutlaatuisempana. Olen kertonut tiestäni kirjassa ”Isän suru” ja saanut palautetta. Muutamat lukijat ovat sen avulla päässeet jatkamaan omaa suruprosessiaan. Ehkä eniten minua on auttanut ajatus, että saimme ihanan enkelin luoksemme 20 vuodeksi.

    Terveisin ja jaksamista
    Kalle

  3. Koskettava. Minun mielestäni hyvä että olette kertoneet lapsenne ratkaisusta. Meillä junan alle jäänyt, mielestäni järkyttävä ratkaisu tämäkin valinta, siis junan alle heittäyttyminen…

  4. Löysin kyseisen kirjan kirjastosta sattumalta, luin taka kannen ja olin todella kiinostunut kirjasta. Illalla kotona aloin lukemaan ja tunteet nousivat jo ensimmäisten sivujen aikana pintaan. Itse olen kamppaillut masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa ylä-aste ikäisestä (nyt 20v). Tunteet nousivat erityisesti pintaan kun luin Camillan kirjoittaneen ettei nähnyt itsellään tulevaisuutta. Mietin milloin viimeksi itse olen nähnyt itselläni tulevaisuutta, ja tajusin että se menee yläaste ikään. Kirjassa kuvailet hienosti tunteita ja mielipiteitä. Uskon kirjan antavan voimia monille ihmisille, minulle ainakin antoi, kiitos!

  5. Luin meidän perhe- lehdestä jutun Camillasta ja hänen kuolemastaan ja jäin miettimään asiaa. En tiedä miksi mietin sitä niin paljon ja miksi se välillä tulee mieleeni. En tuntenut Camillaa tai hänen perhettään.

    Viime viikolla kävin kirjakaupasta tilaamassa isän suru- kirjan. Odotan sitä kovasti. Tänään luin taas juttuja Camillasta. Mietin hänen valintaansa. Mietin hänen perhettään. Olen itkenyt.

    Äsken facebookissa luin R.I.P Camilla sivuston tekstejä ja katsoin kuvia. Menin ulos tupakalle ja kun tulin takaisin radiossa soi eric claptonin tears in heaven. Sitten päätin kommentoida tänne.

  6. Hei Anni. Kiitos palautteesta. Itku puhdistaa sisintä. Kirjan saa myös netistä (Mediapinta). Haluatko kirjoittaa enemmän itsestäsi. Luen mielelläni ja yritän vastata.

  7. SAIN TÄMÄN VIESTIN 28.8.2012 JA KIRJOITIN VASTAUKSEN, MUTTA YHTEYTTÄ EI SEN JÄLKEEN OLLUT.

    Eksyin sivuillesi, kun googletin mitä asioita tulisi ottaa huomioon ennen itsemurhaa. Olen 25 vuotias nuori nainen, ja minulla on krooninen paha olo. Sitä on kestänyt niin kauan, etten osaa sanoa koska se on alkanut. Elämässäni kaikki on periaatteessa mallillaan, on vakituinen virka, muutama hyvä ystävä, oma kauniiksi laitettu asunto, harrastuksia ja perhe jonka tiedän rakastavan minua. Eikä minulta oikeastaan puutu mitään. Siitä huolimatta olen niin onneton, että olen päättänyt lopettaa elämäni. En jaksaa enää elää, en näe tulevaisuutta, eikä minulla ole mitään halua tai mielenkiintoa katsoa mitä elämällä voisi olla annettavanaan. En saa iloa mistään, ja kuljen samanlainen naamari kasvoillani, kuin Camillakin. En kestä pieniäkään pettymyksiä, suuremmista puhumattakaan. Ja koska ymmärrän että elämä tulee jatkossakin olemaan pettymyksiä pettymysten perään, eivät voimani riitä jatkamaan. Vihaan ja inhoan itseäni. Koen että en ole minkään arvoinen, ja vahvistan omalla toiminnallani minäkuvaani. Itseinhoni vaikuttaa kaikkeen elämässäni, ja sabotoin itse elämääni. Tiedostan sen, mutta en kykene lopettamaan. Jos jokin asia on hyvin, minun on pakko yrittää pilata se lopullisesti, jotta voisin taas todeta itselleni ettei minusta ole mihinkään, eikä minun kannata jatkaa elämääni. Teen sen tahallani, mutta haluamattani. Koska en itse rakasta itseäni, ei kukaan mukaan voi sitä tehdä. En itsekään tiedä kuka olen oikeasti, millainen olen, mistä pidän ja mitä haluan. Rakennan kulissia, joka ylettyy kaikille elämän osa-alueille. Olen jopa päätynyt myymään itseäni, en rahan takia, vaan ruokkiakseni arvottomuuden tunnettani.
    Eräs entinen miesystäväni sanoi minun olevan liian herkkä tähän maailmaan, ja hän on oikeassa. Lukiessani Camillasta, ymmärrän että hänen ratkaisunsa on minullekin ainoa oikea. Olen turhaan yrittänyt kovettaa itseäni vuosien varrella, mutta jokainen yritys päättyy kyyneliin. On vain hyväksyttävä että kaikkia meitä ei ole tarkoitettu tähän maailmaan. Joskus monta vuotta sitten sanoin psykiatrilleni että evoluutiohan toimii karsimalla heikot yksilöt pois, sehän on luonnon laki. Vaikka en ole täysin varma uskonko edes koko evooluutioon, niin ajatus tuntuu silti järkeenkäyvältä.
    Huolenani on kuinka vanhempani selviävät ratkaisustani. Ajattelin ostaa heille kirjoittamasi kirjan valmiiksi, jospa se auttaisi. En haluaisi tuottaa heille sitä tuskaa, mutta en voi elää oman jatkuvan tuskani kanssa, vain heidän takiaan. En jaksa, vaikka haluaisinkin.
    Voi olla että olen jo syönyt helioparini kun luet tätä tekstiä. Tai sitten en, olen pohtinut itsemurhaa jo niin kauan, enkä ole vielä uskaltanut ottaa viimeistä askelta.

    Hei M….

    Lähetit hyvin surullista luettavaa. Olen kovasti pahoillani elämäsi tilanteesta, enkä tiedä miten voisin auttaa ja mitä neuvoja voisin antaa. Koska kuitenkin lähestyit minua, on sillä jokin tarkoitus. Maailmassa on paljon asioita, joita ihmiset eivät tiedä ja ymmärrä. Yksi niistä on kohtalo tai sattuma – joita oikeasti ei ole olemassa. Jokaisella sielulla on oma tiensä, jota kuljemme tiedostamattomasti. Olen löytänyt omani ja jatkan kulkuani – iloisesti, innostuneesti ja välillä tuskien kautta. En tiedä mikä on tiesi ja mikä on kohtalosi.

    Olemme Camillan kanssa auttaneet hänen ystäviään ja muita nuoria. Hän elää rajan toisella puolella, minä tällä puolella. Koska otit yhteyttä, on sillä jokin tarkoitus. Pyydän sinulta yhtä asiaa ja toivon, että voit luvata sen.
    * Jos todella aiot päättää elämäsi, osta ensin kirja ”Isän suru” vanhemmillesi – se tulee tuomaan heille lohtua ja auttaa suruprosessissa.
    * MUTTA sitä ennen lue kirja itse. Lukiessasi pysähdy aina niihin kohtiin, jotka koskettavat sinua ja kysy itseltäsi, miksi.
    * Kun olet lukenut kirjan, soita minulle. Haluan keskustella kanssasi. En yritä muuttaa päätöstäsi. Sinä teet omat valintasi. Mutta keskustelumme voisi antaa sinulle mielenrauhaa nykytilanteessasi. Minulle keskustelu olisi myös tärkeä, koska sen avulla ehkä ymmärrän Camillaa vielä paremmin ja pääsen lähemmäksi häntä.

    Voitko luvata tämän?
    Olen koonnut nettiin ihmisten tarinoita. Saanko laittaa tämän sinne ilman nimeäsi?

    Terveisin
    Kalle

  8. Sain kyseisen kirjan sinulta henkilökohtaisesti, ja olen erittäin otettu että pääsin lukemaan näin henkilökohtaisen ja rehellisen kirjan. Tarinanne ravisti minutkin hereille ja opetti arvostamaan elämän kalleimpia asioita, kuten omaa perhettäni, olen aina stressannut työtä ja jättänyt perheeni huomioimisen vähemmälle tämän(työn) takia. Osanottoni teidän kauniin tyttärenne poismenon puolesta. Olette olleet rohkeita jakaessanne surunne käsittelyn ja läpikäymisen. Uskon todella että Camilla on teitä seuraamassa ja auttamassa silloin kun te sitä tarvitsette. Muistot ovat kauniita ja onneksi mikään ei niitä voi ihmiseltä viedä. Vielä kerran kiitos näin rehellisestä, kauniista ja opettavaisesta kirjasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *